08.06.2016
Simb-perinteen historiasta ei ole saatavilla tietoa juuri lainkaan. Joissain lähteissä arvellaan, että alun perin kyse olisi ollut jonkinlaisesta parannusrituaalista. Monesti myös kerrotaan, että ensimmäiset leijonatanssijat olivat henkilöitä, jotka olivat joutuneet leijonan hyökkäyksen kohteeksi tai olivat itse tappaneet leijonan, ja siten leijonan henki oli vallannut heidät. Heidän kuvaillaan olleen jonkinlaisia ihmisleijonia, joiden ulkonäkö muuttui leijonan hengen vallatessa heidät ja jotka saattoivat olla väkivaltaisia eivätkä jälkikäteen muistaneet, mitä olivat tehneet.
Ihmisleijonan kynsistä saattoi päästä pois esittämällä loitsun (wolofiksi jat*), joita sanotaan käytetyn myös oikeita leijonia kohdattaessa. Jatien sanat ovat usein jonkinlainen sekoitus arabiaa tai arabialta kuulostavia sanoja ja wolofia: tyypillinen jat alkaa profeetta Muhamediin viittaavilla sanoilla "Saalaali Muhammad, Waalaali Mouhammad, Sakajaa Makajaa..." ja jatkuu wolofinkielisillä sanoilla, joilla käsketään leijonaa esimerkiksi pysymään paikallaan. Nykyisin jateja esittävät yleensä leijonatanssia säestävän yhtyeen laulajat, jotka saattavat myös lauluillaan antaa ohjeita leijonille.
Tutkijoiden kirjoituksista selviää kuitenkin, että ainakin 1950-luvulta lähtien leijonaesitykset ovat olleet viihdettä, vaikka esiintyjien puvut ja maskit olivat pitkään hyvin yksinkertaisia verrattuna nykyisiin: Leijonilla saattoi olla vain lannevaate sekä rinnan ympärillä ja lanteilla kiinnitettynä erilaisia nauhoja ja amuletteja. Kasvot maalattiin käyttäen tuhkaa ja voimakkaan punaisen värin tuottavaa okraa, joskus myös liitua.
Vanhemmat ihmiset muistelevat, että aiemmin leijonat eivät myöskään tanssineet vaan keskittyivät ennemminkin pelottelemaan yleisöä ja ottamaan kiinni niitä, jotka yrittivät tulla paikalle maksamatta pääsymaksua. Laulajalla oli siten leijonankesyttäjän rooli. Rumpusäestys kuului silti silloinkin esitykseen, ja yleisö sai tanssia.
Vihjeitä simb-esitysten alkuperästä ei oikein löydy myöskään wolofien naapurikansoilta, joilla ei vastaavia esityksiä tai leijonahahmoa ole, vaikka erilaiset naamiotanssit ovatkin Länsi-Afrikassa yleisiä. Hieman samantapaisessa roolissa on ainoastaan Etelä-Senegalin Casamancen alueen ja Gambian mandingojen initiaatiorituaaleihin kuuluva kankurang, punertaviin puukuituihin puettu hahmo, joka tanssii isot veitset käsissään.
(*wolofin j lausutaan kuten englannin j-kirjain)