Ensikonsertti Helsingissä 30.1.1917
Ennen Venäjän maaliskuun vallankumousta 1917 pidin ensimmäisen konserttini Helsingissä, Yliopiston juhlasalissa. Se oli kaikin puolin hyvin onnistunut. Varsinkin Hufvudstadsbladetin pelätty ”Bis” eli Karl Fredrik Wasenius ja Uuden Suomettaren Alfred Hihlman, kirjoittivat kauniisti. Eikä ole hullumpi Helsingin Sanomain Aarne Wegeliuksenkaan arvostelu, jota lainattiin sen aikaiseen Kalevaan.
Oskar Merikanto oli tässä konsertissa säestäjänä. Hän oli Jumalan armoittama säestäjä, jonka veroista harvoin syntyy maailmaan. Hän suorastaan tuki ja kannatti esiintymiskuumeista, kokematonta konsertinpitäjää. Kuvaavana sen ajan pikkumaiselle ahdasmielisyydelle mainittakoon, että kun konsertinpitäjän ohjelmassa oli Mendelssohnin ja Mozartin muutamia ooppera-aarioita, niissä ei saanut mainita enempää säveltäjien kuin oopperoidenkaan nimiä, vaan ne oli merkittävä ”3 klassillista aariaa.”
Huvittavana seikkana tulkoon mainituksi tuosta ensikonsertista, että yleisönä oli paljon juutalaisia. Tämä johtui siitä, että asuin silloin rabbi Liebkindin luona Malminkatu 24. Itse rabbi otti omasta pyynnöstään myydäkseen konserttilippuja heimolaisilleen monia satoja. Israelin lapset antoivat eloisuutta tälle ensikonsertille, aplodeerasivat vilkkaasti ja toivat kukkia. Kutsuipa rabbi Liebkind konsertinpitäjän seuraavana päivänä juhlapäivällisille, joilla kaiken muun hyvän lisäksi tutustuin ensi kerran elämässäni ranskalaiseen absinttiin. Helsingin konserttia seurasivat vierailut Viipurissa, Tampereella ja Turussa 1917 sikäläisten orkesterien solistina.
Pohjan Neiti –oopperan ensi-ilta Oulussa 4.7.1917
Kesällä 1917 päätimme viisi täysin rahatonta ja nimetöntä nuorukaista esittää Pohjan Neiti -oopperan ulkoilmanäytäntöinä Oulunsuun Pirtin laulujuhlalavalla, ilman minkäänlaisten säätiöiden tai rahamiesten tukea. Me viisi uhkapeluria olimme sellotaitelija Väinö Raitamaa, huilisti Kalle Tiger, tenuristi Ilkka Niemelä ja viulisti Riku Heinonen. Keväällä tuodessani perheeni Ouluun Joensuusta appivanhempieni huolettomaan talouteen, pysähdyin Helsinkiin kumarrusmatkalla Oskar Merikannon luona. Olimme Arvi Karvosen kanssa edellisenä talvena esittäneet oopperan Joensuussa. Nyt Oskar Merikanto myhäili leppoisasti, poltatti Iris-sikarejaan ja antoi ilman muuta kainalooni orkesteripartituurin, paksun ja komean kuin kuvaraamatun, jonka kannessa luki kultakirjaimin Pohjan neiti.
Myös orkesteriäänet – valtava pinkka nuottivihkoja - sain ilman maksua lainaksi. Siunattu olkoon iäti Oskar Merikannon muisto! Kalle Tiger alkoi harjoittaa amatööriorkesteria, minä kuoroja ja solisteja. Heino-Riku soitti orkesterissa ensiviulua. Tigerin Kallen ensihuilun pulttitoverina soitti koulupoika Rannan Sakke, Sulho Rannan veli. Martti -veljeni oli hänkin vielä koulupoika ja sai soittaakseen harppuosan. Toista klarinettia soitti tuleva kuuluisuus Matti Rajula, hänkin tuolloin poikanen, suutari-isänsä hoidellessa ensiklarinettia. Eine Laine ja Hulda Keskinen olivat koreita ja lauloivat kauniisti pääosia.
Vanhan pataljoonan urhot puhalsivat torvia ja pasuunoita. Puvut, kalevalaiset koltut ja patalakit, lainattiin Oulun Työväenteatterista. Sitten painettiin velaksi mainokset, joita levitettiin ympäri Pohjois-Suomen. Suomen suuriruhtinaskunnassa oli siihen aikaan tapana kiinnittää 25 %: n arvosta uusia postimerkkejä, jotka sitten ovimiehelle jäävän lipukkeen kohdalla leikattiin poikki. Tämä touhu oli Venäjän keisarikunnalle suoritettavaa ”sotaveroa” Suomen kohdalta.
Pohjan Neiti –näytäntöjä annettiin laulujuhlalavalla viikon kuluessa kaikkiaan neljä ja viides Oulun Työväentalolla.
17. huhtikuuta 1918: sotapolulla
Sivuttiin vallattu Tampere, jonka teillä lojui hevosen ruhoja. Lähestyttiin rintamalinjaa, Karkun kirkonkylää, jota punaiset olivat monta vuorokautta hallinneet nk. Pirunvuorelta. Minut oli valittu ensimmäisen joukkueen varapäälliköksi. Oli aikainen aamu, jolloin joukot laajassa havumetsässä järjestettiin ketjuun. Kevätaurinko oli sulattanut pälviä sammaleiselle kankaalle. Havaitsin mättäällä käärmeen. Ajattelin: ”Mitähän tuokin tiennee?” Enempää ei ollut aikaa ajatella, sillä pian alkoi eteneminen ja pauke harvahkossa metsässä. Tuli yltyi. Vierelläni ampui oman kivensä takaa nuori Kaarlo Hillillä. Nyt taas komennettiin syöksyyn, eteenpäin. Silloin tärähti kuin olisi kuumalla raudalla lyöty vasempaan käsivarteeni. Yritin nousta, mutta puolipyörtyneenä vaivuin maahan.
Ambulanssia ei ollut. Kuin aavistaen tapahtuman, otin asetakkini rintataskusta sideharsokäärön. Komensin kaksi miestä sitomaan ammottavan haavan ja tekemään puitten rungoista tilapäiset paarit. Tulen pauke eteni Karkun kirkonkylää kohti. Miehet lähtivät kantamaan minua päinvastaiseen suuntaan, aamulliseen lähtökohtaan. Kolisevassa härkävaunussa haavani vuosi hirveästi verta. Siuron sotilassairaalassa se alkoi märkiä. Olin niin heikko, että kerran jo tuotiin sänkyni eteen tuttu sermi niin kuin kuolevalle. Sairaanhoitaja soitti kannelta vuoteeni vierellä. Tohtori Väinö Klemola arveli, että käteni tulee katkaistavaksi. Hän lähetti minut Tampereelle, Johanneksen koulun sotasairaalaan. Ylilääkäri A.J. Palmén sanoi levollisesti: ”Eihän tätä katkaista; annetaan märkiä loppuun asti.”
Tulevan kanteleensoittajan täytyi opetella omalaatuinen tekniikka vasemman käden sormille, sillä kolmen sormen jänteet vikaantuivat lopullisesti. Vain pikkusormi ja peukalo palasivat normaaliin kuntoon.
Aapo Similä: Oulun Teatterin johtajana 1918
Tuli kapina, tuli sota, tuli rauha. Käsivarteen pahasti haavoittuneena palasin keväällä 1918 Ouluun. Ryhdyin perustamaan teatteria. Me viisi miestä, jotka perustimme Oulun Teatterin, olimme: maisteri Arvo Hällfors, päätoimittaja Heikki Kokko, faktori Hannes Salmela, näyttelijä Veikko Hellén ja minä. Toimipaikaksi valittiin Työväentalo. Vain kaksi entistä työväenteatterin taiteilijaa kuului uuteen teatteriimme. Vielä kesällä 1917 porvarit ja työläiset, Oulun Työväen mieskuoro Oras, (jonka johtajaksi minut oli valittu v. 1912) ja Raittiusseura Pohjan Leimun sekakuoro olivat avustaneet yhtyneinä yli luokkarajojen järjestämiäni Oskar Merikannon Pohjan Neiti-oopperan näytäntöjä.
Olin vuoden Oulun Teatterin johtajana. Veljessodan haavat olivat vereslihalla. On ymmärrettävää, että työväestö katsoi karsain mielin porvarien näytäntöjä omassa talossaan. Kaikissa näytännöissä käyttäytyminen oli kuitenkin hillittyä. Vain kerran näytellessämme Eino Leinon runodraamaa Karjalan kuningas, kuului salin perältä pilkallinen huudahdus. Kerran taas, seisahtaessani Puistolan kulmassa, kuulin miehen virkahtavan toverilleen: ”Jos menis Simin Aapon sirkukseen.”